Olen ajatellut koko elämäni, että yksinäisyyyteni on hirveän häpeällistä. Toistan tuota uskomusta itselleni ja samalla kaivaudun yhä...

Kiire erottaa ihmisen yhteydestä itseen. Se myös erottaa ihmisiä toisistaan, sillä emme ehdi kohdata aidosti.

Kyky tarkastella niin itseään kuin muita myötätuntoisesti on olennaista yksinäisyyden kokemuksen käsittelyssä.

Lämmin rehellisyys sekä rohkeus kohdata toinen ja kyky kiinnostua hänestä ovat asenne, jolla avaamme mahdollisuuksia jollekin syntyä.

Todellista rakkautta ja tukea on se, ettei pelkää itseään niin, että jättää toisen. Lähelläolon lämpö on parasta tukea toiselle.

Tunnistamalla sen, mihin oman huomionsa suuntaa ja kuinka tämä vaikuttaa toimintaan, voi korjata vaikuttaa yksinäisyyden kokemukseen.

Yksinäisyys syntyy monimutkaisesta kudelmasta kokemuksia ja tunne siitä kietoutuu syvälle minäkäsitykseen.

On helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin toimia. Uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata eikä ratkaisuja voi ulkoistaa.

Toisen ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.  

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni, miksi yksinäisyys seuraa minua. Sitten tajusin: tuon tunteen synnyttääkin juuri sosiaalisuuteni.